Barokkitanssit

Yleistä

Barokkitansseilla tarkoitetaan tässä noin vuosille 1650-1750 ajoittuvia ranskalaistyylisiä ylhäisötansseja. Tanssityyli sai vaikutteita Italiasta, kehittyi Ranskassa Ludwig XIV:n hovissa ja levisi Euroopan hoveihin Ranskan ihannoinnin ansiosta ja ranskalaisten tanssimestarien myötä. Modernin baletin voi katsoa saaneen alkunsa barokkitansseista, sillä jalkojen viisi perusasentoa juontuvat niistä ja askelikkoja nimitetään baletissa yhä samoin termein.

Ludwig XIV:n aikaan (1638 - 1715) tanssiminen ei ollut vielä täysin eriytynyt seuratansseiksi ja esittäviksi tansseiksi. Tanssimestarit loivat tanssikoreografioita niin oopperan näyttämölle kuin tanssiaissaliinkin - osaa tansseista esitettiin molemmissa. Näyttämöllä esiintyi toisinaan itse kuningaskin, joka kilpaili Ranskan parhaan tanssijan tittelistä italialaissyntyisen tanssimestarinsa Jean-Baptiste Lullyn (1632 - 87) kanssa. Suosituimpia näyttämöllä nähtyjä tansseja voitiin puolestaan tanssia tanssiaisissakin. Ylhäisön oli opeteltava uusimmat muotitanssit joka vuosi tanssiaisia varten, ja monista tuli erittäin taitavia tanssijoita. Hovin parhaimmistolle suotiin suuri kunnia tanssia baletin sivuroolia kuninkaan rinnalla.

Keskiaikaisista ja renessanssitansseista poiketen barokkiajan hovitansseista löytyy kattavaa aikalaisdokumentaatiota erikielisten askelikko-oppaiden ja tanssinotaatioiden muodossa. Tanssioppaita kirjoittivat mm.

• Gottfried Taubert (Rechtschaffener Tantzmeister, Leipzig 1717),
• Pierre Rameau (Le maître a danser, Pariisi 1725, ja englanninnos The dancing-master: or, The art of dancing explained, Lontoo 1728),
• Giovanni Battista Dufort (Trattato del ballo nobile, Napoli 1728),
• Kellom Tomlinson (The art of dancing explained by reading and figures, Lontoo 1735),
• Pablo Minguet é Irol (Arte de danzar a la francesa, Madrid 1737?),
• Natal Jacome Bonem (Tratado dos principaes fundamentos da dança, Coimbra 1767) ja
• M. Malpied (Traité sur l'art de la danse, Pariisi 1770?).

Barokkiajan tanssioppaiden ja tanssinotaatioiden pohjalta alettiin rekonstruoida tanssikoreografioita 1900-luvulla.

Luettelo historiallisten tanssien wikistä löytyvistä barokkitansseista on tanssiohjesivulla.

Esimerkkejä barokkitanssin moninaisista muodoista Paige Whitley-Bauguessin ja Thomas Bairdin esittämänä YouTubessa.

Tanssityypit

Barokkitansseihin kuuluu niin koreografioituja hovi- ja esittäviä tansseja kuin solatanssejakin. Lisäksi hovimenuetti ansaitsee erillisen maininnan tanssiaisten vakiotanssina. Tansseissa käytetään barokkiaskelikkoja.

Hovi- ja esittävät tanssit

Koreografioiduissa tansseissa on tanssimestarin tiettyyn musiikkiin laatimat lattiakuviot ja askelikot. Iso osa säilyneistä tanssikoreografioista on yhden parin hovitansseja, mutta lisäksi löytyy (balettiesitysten) soolotansseja, samaa sukupuolta olevien tansseja, useamman parin tansseja ja esimerkiksi yhdeksän naisen tanssi. Tavallisesti paritansseissa miehen ja naisen lattiakuviot ja askelikot ovat enemmän tai vähemmän symmetriset keskenään.

Tanssilajien nimet ovat tuttuja myös klassisessa musiikissa:

• tasajakoisia: allemande, gavotti, galliard, bourrée, rigaudon
• kolmijakoisia: courante, sarabande, passacaille, chaconne, menuetti, passepied
• kuusijakoisia: louvre eli hidas jig, forlana, gigue

Eri tanssilajeja voitiin yhdistellä samaan tanssiin.

Esimerkki hovibarokkitanssista on La Bourée d'Achille.

Solatanssit

Illan pidetessä tanssiaisissa irroteltiin muodollisen osuuden jälkeen solatansseilla (contredanse). Ne olivat progressiivisia solatansseja, jotka muistuttivat lattiakuvioiltaan englantilaisten maalaistanssien solatansseja mutta niitä tanssittiin barokkiaskelikoilla ylhäisölle sopivaan tyyliin. Yhteistä ECD-solatanssien kanssa ovat myös pääprogressiotyypit, joista yhdessä jokainen pari tanssii vuorollaan samat kuviot jokaisen muun parin kanssa kun taas toisessa jokainen tanssija tanssii kuviot vuorollaan jokaisen vastakkaista sukupuolta olevan tanssijan kanssa solan kumpaakin laitaa pitkin ja kujan päissä tanssitaan oman parin kanssa vaihtaen samalla solan toiselle laidalle. Johtopari aloittaa tanssin ja muut liittyvät siihen sitä mukaa, kun johtopari heitä tanssittaa. Yhtä säkeistöä tanssitaan niin kauan, että kaikki päätyvät takaisin alkuperäiselle paikalleen solassa, ja jos tanssissa on useita säkeistöjä, sen jälkeen jatketaan tauotta seuraavaan, erikuvioiseen säkeistöön. Suomessa solatansseja tanssitaan yleensä niin, että sola jaetaan A- ja B-pareihin, joista kaikki A-parit aloittavat yhtä aikaa eikä kukaan joudu odottamaan.

Solatansseissa käytettyjä askelikkoja ovat gavotin askelikot (eteen- ja taaksepäin), chassé (sivuittain), fleuret, assemblé (säkeen lopussa) sekä "pikku hypyt" eli demi contretemps (piirissä fleuret-askelikkojen sijaan). Kun jossakin tanssikuviossa on tarkoitus käyttää muita askelikkoja, ne on merkitty tanssin notaatiokuvaukseen (esim. rigaudon, balancé). Menuettityyppisissä solatansseissa (esim. Le Menuet du Chevalier) käytetään luonnollisesti menuettiaskelikkoja. (Essex, John (1710): For the furthur improvement of dancing, s. 15.-16; alunperin ranskaksi Feuillet, Raoul-Auger (1706): Recüeil de contredances mises en chorégraphie.)

Ranskalaiset barokkiaskelikot tulivat solatansseihin, kun André Lorin kokosi Englannin matkoiltaan muistiin englantilaisia solatansseja ja julkaisi ne tanssikokoelmissaan (1685 ja 1688) barokkiaskelikoilla "paranneltuina". Sittemmin Englannissakin julkaistiin solatanssioppaita, joissa neuvottiin askelikkoja ja käytettiin yksinkertaista notaatiota solakuvioiden esittämiseen. Joitakin tansseja on kuvattu lähes samanlaisina sekä Playfordin oppaissa sanallisesti että muissa solatanssikokoelmissa notaationa, joten ECD-solatanssien ja barokkisolatanssien välillä ei ole selvää eroa (Playford ei vain mainitse tansseissa käytettäviä askelikkoja).

Kaikki barokin ajan tanssimestarit eivät suinkaan arvostaneet solatansseja, mutta joutuivat sietämään niitä ilmeisesti niiden saaman suosion takia. Näin avautuu englantilainen tanssimestari Kellom Tomlinson kirjansa The Art of Dancing (1735) viimeisen luvun alussa (Chap. XV. Of Country Dancing):

Alkuperäinen tarkoitukseni oli käsitellä kirjassani vain ylhäisiä tansseja, mutta solatansseja tanssitaan kaikissa juhlissa ja tanssiaisissa ikään kuin osana niitä (ja niitä voikin mielestäni hyvin pitää edellisistä polveilevana kepeämpänä sivuhaarana) ja erilaisine tanssimuotoineen niistä on tullut kaikenarvoisten suosittua ajanvietettä hovista huviloihin. Kyseisen harrastuksen kauneus (hienostuneesti tanssittuna) jää varjoon ja katoaa tanssijoiden virheiden tai leväperäisyyden vuoksi, joita ei muistaakseni ole mainittu missään kirjoissa tähän mennessä. Niinpä eräiden korkea-arvoisten tilaajieni pyynnöstä koetan osoittaa niitä laiminlyöntejä, joiden takia joku tai muutama tanssipari joko huolimattomuuttaan tai paremman opastuksen puutteessa saattaa koko kuvion sekasortoon, mikä tekee viihdykkeestä hyville tanssijoille kerrassaan vastenmielistä tai huomattavasti epämiellyttävämpää. (käänt. Aamu)

Toinen kaunis kuvaus solatanssien ominaisuuksista on John Essexin kirjoittaman esipuheen alussa kirjassa For the furthur improvement of dancing (1710):

Every Country has had some Particular manner of Dancing peculiar to itself since the beginning of the World but this which we call Country Dancing is originaly the Product of this Nation and is used in most of the Courts in Europe. It is become a mode of Dancing as being more agreeable & Entertaining to Publick Assemblies, and so easie that there's scarce any body of what Capacity soever but is Capable of learning them, and take pleasure in this Art, I may rather say diversion.

Esimerkiksi La Matelote on solassa tanssittava barokkitanssi.

Hovimenuetti

Hovimenuetti (Le Menuet de la Cour) on yhden parin esittämä hienostunut tanssi, jota tanssitaan erityisillä menuettiaskelikoilla, joihin liittyvät myös menuetin omat käsiliikkeet. Hovimenuettiin kuuluu tietyt lattiakuviot, mutta ne jättävät tanssijoille improvisoinnin varaa askelikkojen suhteen.

Menuetti sai erikoisaseman Ludwig XV:n hovissa (1715 - 1774) ja sen myötä barokin ajan Euroopan hoveissa. Edellinen hallitsija Ludwig XIV oli ollut mestari tanssimaan courantea ja suosi sitä, mutta uusi kuningas nosti menuetin hovitanssiaisten vakiotanssiksi, jota tanssittiin aina aloitusbranlen jälkeen. Menuetti oli myös George Washingtonin (1732 - 99) lempitanssi.

Menuetin katsotaan kehittyneen Poictou Branlesta 1650-luvulla, ja sen kukoistusaika kesti 1700-luvun loppupuolelle asti. Kuvauksia hovimenuetista kirjoitettiin barokin ajan tanssioppaisiin eri maissa. Englantilainen tanssimestari Kellom Tomlinson arvosti hovimenuettia ja omisti jälkimmäisen osan kirjastaan The Art of Dancing (1735) lähes yksinomaan menuetille:

" - - the Minuet is one of the most graceful as well as difficult Dances to arrive at a Mastery of, through the Plainness of the Step and the Air and Address of the Body that are requisite to its Embellishment - - " (s. 105)

Koreografioituja menuettiosioita sisältyy moniin hovitansseihin (esim. La Bourée d'Achille). Solatansseissa on myös menuetteja (esim. Le Menuet du Chevalier).

Beauchamp-Feuillet'n notaatiojärjestelmä

Koreografioitujen barokkitanssien ylöskirjaamiseen käytettiin ns. Beauchamp-Feuillet'n notaatiota, jonka Raoul Auger Feuillet julkaisi vuonna 1700 teoksessaan Chorégraphie, ou l'art de d'écrire la danse, jonka John Weaver käänsi englanniksi (1715?). Ludwig XIV:n perustaman tanssiakatemian johtaja Pierre Beauchamp(s)ia pidetään notaation alkuperäisenä isänä. Myöhemmin Pierre Rameau muokkasi notaatiojärjestelmää edelleen (Abbregé de la nouvelle methode 1725?).

Beauchamp-Feuillet'n tanssinotaatio esittää visuaalisessa muodossa tanssin askelikot, niiden ajoituksen musiikkiin sekä lattiakuvion, mutta siihen ei yleensä ole merkitty käsien, pään tai vartalon liikkeitä. Solatanssien kirjaamiseen käytettiin yksinkertaistettua notaatiota, jossa näkyvät lattiakuvion lisäksi vain tavallisesta poikkeavat askelikot, esim. hypyt.

Lisätietoa muista notaatiojärjestelmistä ja perusteet Beauchamp-Feuillet'n notaation lukemiseen löytyvät www.baroquedance.comista.