Barokkitanssit

Yleistä

Barokkitansseilla tarkoitetaan tässä noin vuosille 1650-1750 ajoittuvia ranskalaistyylisiä ylhäisötansseja. Tanssityyli sai vaikutteita Italiasta, kehittyi Ranskassa Ludwig XIV:n hovissa ja levisi Euroopan hoveihin Ranskan ihannoinnin ansiosta ja ranskalaisten tanssimestarien myötä. Modernin baletin voi katsoa saaneen alkunsa barokkitansseista, sillä jalkojen viisi perusasentoa juontuvat niistä ja askelikkoja nimitetään baletissa yhä samoin termein.

Ludwig XIV:n aikaan (1638 - 1715) tanssiminen ei ollut vielä eriytynyt seuratansseiksi ja esittäviksi tansseiksi. Tanssimestarit loivat tanssikoreografioita niin oopperan näyttämölle kuin tanssiaissaliinkin - osaa tansseista esitettiin molemmissa. Näyttämöllä esiintyi toisinaan itse kuningaskin, joka kilpaili Ranskan parhaan tanssijan tittelistä italialaissyntyisen tanssimestarinsa Jean-Baptiste Lullyn (1632 - 87) kanssa. Suosituimpia näyttämöllä nähtyjä tansseja voitiin puolestaan tanssia tanssiaisissakin. Ylhäisön oli opeteltava uusimmat muotitanssit joka vuosi tanssiaisia varten, ja monista tuli erittäin taitavia tanssijoita. Hovin parhaimmistolle suotiin suuri kunnia tanssia baletin sivuroolia kuninkaan rinnalla.

Keskiaikaisista ja renessanssitansseista poiketen barokkiajan hovitansseista löytyy kattavaa aikalaisdokumentaatiota erikielisten askelikko-oppaiden ja tanssinotaatioiden muodossa.

Luettelo historiallisten tanssien wikistä löytyvistä barokkitansseista on tanssiohjesivulla.

Tanssityypit

Barokkitansseihin kuuluu koreografioituja seura- ja näyttämötansseja ja maalaistansseja (solatansseja). Lisäksi menuetti ansaitsee erillisen maininnan. Tansseissa käytetään barokkiaskelikkoja.

Koreografioidut tanssit

Koreografioiduissa tansseissa on tietty musiikki, johon tanssimestari on laatinut tanssin lattiakuviot ja askelikot. Iso osa säilyneistä tanssikoreografioista on yhden parin tansseja, mutta niistä löytyy myös soolotansseja, samaa sukupuolta olevien tansseja, useamman parin tansseja ja esimerkiksi yhdeksän naisen tanssi. Tavallisesti paritansseissa miehen ja naisen lattiakuviot ja askelikot ovat enemmän tai vähemmän symmetriset keskenään.

Tanssilajien nimet ovat tuttuja myös klassisessa musiikissa:

• tasajakoisia: entrée, allemande, gavotti, galliard, bourrée, rigaudon
• kolmijakoisia: louvre eli hidas jig, courante, sarabande, passacaille, chaconne, menuetti, passepied

Kukin tanssi listassa on edellistään nopeampi ja kepeämpi. Eri tanssilajeja voitiin yhdistellä samaan tanssiin.

Esimerkki barokkiparitanssista on La Bourée d'Achille.

Menuetit

Menuetti sai erikoisaseman Ludwig XV:n hovissa ja sen myötä barokin ajan Euroopan hoveissa. Ludwig XIV oli mestari tanssimaan courantea ja suosi sitä, mutta uusi kuningas nosti menuetin tanssiaisten vakiotanssiksi. Sitä saatiinkin tanssia yli sadan vuoden ajan. Menuetti oli myös George Washingtonin (1732 - 99) lempitanssi.

Menuetteja tanssitaan erityisillä menuettiaskelikoilla, joihin liittyvät myös menuetin omat käsiliikkeet. Niitä käytetään myös passepied-tanssilajissa, joka on kuin nopea menuetti. Menuettiin kuuluvat tietyt lattiakuviot, mutta ne jättävät tanssijalle improvisoinnin varaa askelikkojen suhteen.

Yksi vanhimmista, yleisimmistä ja pisimpään tanssituista menueteista on Le Menuet de la Cour.

Maalaistanssit

Illan pidetessä tanssiaisissa irroteltiin muodollisen osuuden jälkeen maalaistansseilla (contredanse). Ne olivat progressiivisia solatansseja, jotka muistuttivat lattiakuvioiltaan englantilaisten maalaistanssien solatansseja mutta niitä tanssittiin barokkiaskelikoilla ylhäisölle sopivaan tyyliin. Yhteistä ECD-solatanssien kanssa ovat myös progressiotyypit, joista toisessa jokainen pari tanssii vuorollaan samat kuviot jokaisen muun parin kanssa kun taas toisessa jokainen tanssija tanssii kuviot vuorollaan jokaisen vastakkaista sukupuolta olevan tanssijan kanssa solan kumpaakin laitaa pitkin ja kujan päissä tanssitaan oman parin kanssa vaihtaen samalla solan toiselle laidalle. Johtopari aloittaa tanssin ja muut liittyvät siihen sitä mukaa, kun johtopari heitä tanssittaa. Yhtä säkeistöä tanssitaan niin kauan, että kaikki päätyvät takaisin alkuperäiselle paikalleen solassa, ja jos tanssissa on useita säkeistöjä, sen jälkeen jatketaan tauotta seuraavaan, erikuvioiseen säkeistöön. Suomessa solatansseja tanssitaan yleensä niin, että sola jaetaan A- ja B-pareihin, joista kaikki A-parit aloittavat yhtä aikaa eikä kukaan joudu odottamaan.

Tavallisimpia maalaistansseissa käytettyjä askelikkoja ovat (ks. Essex, John 1710: For the furthur improvement of dancing, s. 15.-16; tai sen ranskankielinen alkuperäisteos):

• gavottiaskelikko eli contretemps + assemblé (eteen- ja taaksepäin)
• fleuret-askelikko (sivuittain) sekä
• "pikku hyppyjä" eli demi contretemps (piirissä fleuret-askelikkojen ohessa).

Jos jossakin tanssikuviossa käytetään eri askelikkoja, se on merkitty tanssin notaatiokuvaukseen (esim. rigaudon, balancé). Menuettityyppisissä solatansseissa (esim. Le Menuet du Chevalier) käytetään luonnollisesti menuettiaskelikkoja.

Ranskalaiset barokkiaskelikot tulivat maalaistansseihin, kun André Lorin kokosi Englannin matkoiltaan muistiin englantilaisia maalaistansseja ja julkaisi ne tanssikokoelmissaan (1685 ja 1688) barokkiaskelikoilla "paranneltuina". Sittemmin Englannissakin julkaistiin maalaistanssioppaita, joissa neuvottiin askelikkoja ja käytettiin yksinkertaista notaatiota solakuvioiden esittämiseen. Joitakin tansseja on kuvattu lähes samanlaisina sekä Playfordin oppaissa sanallisesti että muissa maalaistanssikokoelmissa notaationa, joten ECD-solatanssien ja barokkimaalaistanssien välillä ei ole selvää eroa (Playford ei vain ole maininnut tanssissa käytettäviä askelikkoja).

Kaikki barokin ajan tanssimestarit eivät suinkaan arvostaneet maalaistansseja, mutta joutuivat sietämään niitä ilmeisesti niiden saaman suosion takia. Näin avautuu englantilainen tanssimestari Kellom Tomlinson kirjansa The Art of Dancing (1735) viimeisen luvun alussa (Chap. XV. Of Country Dancing):

Alkuperäinen tarkoitukseni oli käsitellä kirjassani vain ylhäisiä tansseja, mutta maalaistansseja tanssitaan kaikissa juhlissa ja tanssiaisissa ikään kuin osana niitä (ja niitä voikin mielestäni hyvin pitää edellisistä polveilevana kepeämpänä sivuhaarana) ja erilaisine tanssimuotoineen niistä on tullut kaikenarvoisten suosittua ajanvietettä hovista huviloihin. Kyseisen harrastuksen kauneus (hienostuneesti tanssittuna) jää varjoon ja katoaa tanssijoiden virheiden tai leväperäisyyden vuoksi, joita ei muistaakseni ole mainittu missään kirjoissa tähän mennessä. Niinpä eräiden korkea-arvoisten tilaajieni pyynnöstä koetan osoittaa niitä laiminlyöntejä, joiden takia joku tai muutama tanssipari joko huolimattomuuttaan tai paremman opastuksen puutteessa saattaa koko kuvion sekasortoon, mikä tekee viihdykkeestä hyville tanssijoille kerrassaan vastenmielistä tai huomattavasti epämiellyttävämpää. (käänt. Aamu)

Toinen kaunis kuvaus maalaistanssien ominaisuuksista on John Essexin kirjoittaman esipuheen alussa kirjassa For the furthur improvement of dancing (1710)

Every Country has had some Particular manner of Dancing peculiar to itself since the beginning of the World but this which we call Country Dancing is originaly the Product of this Nation and is used in most of the Courts in Europe. It is become a mode of Dancing as being more agreeable & Entertaining to Publick Assemblies, and so easie that there's scarce any body of what Capacity soever but is Capable of learning them, and take pleasure in this Art, I may rather say diversion.

Esimerkiksi La Matelote on solassa tanssittava barokkimaalaistanssi.

Beauchamp-Feuillet'n notaatiojärjestelmä

Koreografioitujen barokkitanssien ylöskirjaamiseen käytettiin ns. Beauchamp-Feuillet'n notaatiota, jonka Raoul Auger Feuillet julkaisi vuonna 1700 teoksessaan Chorégraphie, ou l'art de d'écrire la danse, jonka John Weaver käänsi englanniksi (1715?). Ludwig XIV:n perustaman tanssiakatemian johtaja Pierre Beauchamp(s)ia pidetään notaation alkuperäisenä isänä. Myöhemmin Pierre Rameau muokkasi notaatiojärjestelmää edelleen (Abbregé de la nouvelle methode 1725?).

Beauchamp-Feuillet'n tanssinotaatio esittää visuaalisessa muodossa tanssin askelikot, niiden ajoituksen musiikkiin sekä lattiakuvion, mutta siihen ei yleensä ole merkitty käsien, pään tai vartalon liikkeitä. Maalaistanssien kirjaamiseen käytettiin yksinkertaistettua notaatiota, jossa näkyvät lattiakuvion lisäksi vain tavallisesta poikkeavat askelikot, esim. hypyt.

Lisätietoa muista notaatiojärjestelmistä ja perusteet Beauchamp-Feuillet'n notaation lukemiseen löytyvät www.baroquedance.comista.